Kun kenraali Wesley Clark kertoi maaliskuussa 2007 Democracy Now -ohjelmassa Pentagonin suunnitelmasta kaataa seitsemän hallitusta viidessä vuodessa, se kuulosti liioittelulta. Lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin kaikki seitsemän maata — Irak, Syyria, Libanon, Libya, Somalia, Sudan ja Iran — on joutunut Yhdysvaltain sotilaallisten operaatioiden kohteeksi. Ketju alkoi kuitenkin jo yli vuosikymmen ennen Clarkin paljastusta.

Clean Break: Netanyahun tilaustyö (1996)

Vuonna 1996 Richard Perle, Douglas Feith ja David Wurmser kirjoittivat Israelin pääministeri Benjamin Netanyahulle strategiamuistion nimeltä A Clean Break: A New Strategy for Securing the Realm. Muistio suositteli hallituksenvaihtojen toteuttamista Irakissa ja Syyriassa sekä ennaltaehkäisyn periaatteen vakiinnuttamista Israelin turvallisuusdoktriiniin. [1]

Ratkaisevaa on, mitä nämä kolme henkilöä tekivät seuraavaksi: Perle nousi Pentagonin puolustusneuvonantajaksi, Feith puolustusministeriön alivaltiosihteeriksi (ja perusti Office of Special Plans -yksikön), ja Wurmser varapresidentti Dick Cheneyn avustajan Scooter Libbyn apulaiseksi. [2]

PNAC: Kirje Clintonille ja uusi Pearl Harbor (1997–2000)

Project for the New American Century (PNAC) oli William Kristolin ja Robert Kaganin vuonna 1997 perustama neokonservatiivinen ajatuspaja. Sen perustamisasiakirjan allekirjoittivat muun muassa Cheney, Donald Rumsfeld ja Paul Wolfowitz. [3]

Tammikuussa 1998 PNAC lähetti presidentti Bill Clintonille kirjeen, jossa 18 allekirjoittajaa — mukaan lukien Rumsfeld, Wolfowitz, Perle ja John Bolton — vaativat Saddam Husseinin hallinnon poistamista vallasta ja patoamispolitiikan hylkäämistä. Allekirjoittajista vähintään 13 sai myöhemmin viran George W. Bushin hallinnossa. [4]

Syyskuussa 2000 PNAC julkaisi 90-sivuisen raportin Rebuilding America's Defenses. Asiakirja vaati Yhdysvaltain asevoimien muuttamista uuden amerikkalaisen rajan ratsuväeksi ja linjasi suunnitelman globaalin sotilaallisen ylivoiman ylläpitämiseksi, mukaan lukien useiden samanaikaisten sotien käyminen ja voittaminen. Raportti nimesi Pohjois-Korean, Syyrian, Iranin ja Libyan vaarallisiksi hallintojärjestelmiksi ja asetti Kiinan pitkän aikavälin kohteeksi. [5]

Raportin sivulla 51 on lause, josta tuli sittemmin kuuluisa: Tämä muutosprosessi on todennäköisesti pitkä, ellei jokin katastrofaalinen ja katalysoiva tapahtuma — kuten uusi Pearl Harbor — nopeuta sitä. Vuosi ja yksi kuukausi raportin julkaisun jälkeen PNAC:n jäsenten noustua valtaan Bushin hallinnossa tapahtuivat 9/11-iskut. [6]

9/11:n jälkeen: Tiedustelutiedon vääristely ja Irakin sota

Irakin sodan oikeuttamiseen käytettiin väitteitä joukkotuhoaseista, jotka osoittautuivat perättömiksi. Iraq Survey Groupin vuoden 2004 Duelfer-raportti totesi Irakin purkamisen joukkotuhoaseohjelmat jo 1990-luvulla. Bushin yellowcake-väite vuoden 2003 State of the Union -puheessa perustui väärennettyihin asiakirjoihin. Senaatin tiedustelukomitean vuoden 2008 raportti totesi Bushin hallinnon antaneen harhaanjohtavan kuvan tiedustelutiedoista. 9/11-komissio ei löytänyt yhteistyösuhdetta Irakin ja al-Qaidan välillä. [7]

Tiedustelutiedon vääristelyyn vaikutti keskeisesti Douglas Feithin Pentagoniin perustama Office of Special Plans — pieni yksikkö, joka tuotti vaihtoehtoisia tiedusteluarvioita normaalin tiedusteluyhteisön ohi. Pentagonin pääinspektori totesi vuoden 2007 raportissaan yksikön arviot sopimattomiksi, vaikkei laittomiksi. Patrick Buchanan arvioi vuonna 2003: Heidän suunnitelmansa on nyt Perlen, Feithin ja Wurmserin toimesta pakotettu Yhdysvalloille. [8]

New York Timesin toimittaja Judith Miller julkaisi joulukuussa 2001 artikkelin irakilaisesta loikkarista, joka väitti kunnostaneen joukkotuhoasetiloja. CIA ja puolustusvoimien tiedustelupalvelu olivat hylänneet loikkarin kertomuksen epäluotettavana kolme päivää ennen julkaisua. Millerin ja Bushin hallinnon keskeisin Irak-tiedustelun lähde oli Ahmed Chalabi, CIA:n tukema huijari, josta Miller kirjoitti kollegalle: Chalabi on tuottanut suurimman osan etusivun skuupeistamme joukkotuhoaseista. [9]

Netanyahu todistaa kongressissa (2002)

Syyskuun 12. päivänä 2002 Netanyahu todisti Yhdysvaltain kongressille yksityishenkilönä ja vakuutti, että Saddamin hallinnon kaataminen tuottaisi valtavia myönteisiä heijastusvaikutuksia alueella ja että toinen voitto Irakissa tekee kolmannesta voitosta paljon helpomman. Hän argumentoi Irakin olevan oikea valinta aloittaa sarjan hallituksenvaihtoja, ja seuraavaksi kohteeksi viitoitettiin Iran. [10]

Cheneyn Halliburton-kytkös

Toimitusjohtaja Cheneyn kaudella (1995–2000) Halliburtonin offshore-tytäryhtiöiden määrä kasvoi yhdeksästä 44:ään. Halliburtonin tytäryhtiö KBR sai 7 miljardin dollarin sopimuksen Irakissa ilman kilpailutusta, ja yhtiön Irakiin liittyvien liittovaltion sopimusten kokonaisarvo nousi lopulta 39,5 miljardiin dollariin. Cheney hyötyi henkilökohtaisesti sodasta, jonka aloittamisessa hän oli keskeisessä roolissa. [11]

Wesley Clark ja seitsemän maan lista (2007)

Maaliskuussa 2007 Clark kertoi Democracy Now -haastattelussa ja myöhemmin muistelmateoksessaan A Time to Lead, että nimetön kenraali oli näyttänyt hänelle Pentagonissa luokiteltua muistiota puolustusministerin toimistosta. Muistion mukaan Yhdysvallat aikoi kaataa seitsemän hallitusta viidessä vuodessa: Irakin, Syyrian, Libanonin, Libyan, Somalian, Sudanin ja Iranin. [12]

Clark myönsi myöhemmin CNN:n Wolf Blitzerille, ettei kyseessä välttämättä ollut suunnitelma — ehkä ajatusharjoitus tai käsitteellinen luonnos. Nimetön kenraali kiisti myöhemmin näyttäneen muistiota. Yhtään salaisuusluokituksen poistanutta versiota ei ole julkaistu. [12]

23 vuotta, seitsemän maata

Clarkin lista on kuitenkin toteutunut — ei viidessä vuodessa, vaan 23 vuodessa, ja eri mekanismein kuin suora sotilaallinen hyökkäys:

  • Irak — Bushin hallinnon invaasio 2003
  • Libya — Obaman hallinnon ilmaiskut ja hallituksenvaihto 2011
  • Syyria — Obaman ja Trumpin hallinnon sotilasoperaatiot 2014 alkaen
  • Somalia — lennokki-iskut kaikkien hallintojen aikana 2007 alkaen
  • Sudan — pakotteet ja maan jakaminen kahteen valtioon 2011
  • Libanon — Bidenin hallinnon tuki Israelin operaatioille Hezbollahia vastaan 2024
  • Iran — Trumpin hallinnon sotilaalliset iskut 2026 [13]

Akateemisesta näkökulmasta tämä kaava ei välttämättä osoita yhtä keskitettyä suunnitelmaa. Chicagon yliopiston John Mearsheimer ja Harvardin Stephen Walt esittivät vuoden 2007 teoksessaan The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy rakenteellisen selityksen, jossa etujärjestöverkostot ohjaavat politiikkaa johdonmukaisesti yli hallintokausien. Naomi Klein analysoi vuoden 2007 teoksessaan The Shock Doctrine kriisien systemaattista hyödyntämistä politiikan muuttamiseksi. [14]

Clean Breakista Clarkin listaan

Dokumentoitu ketju kulkee näin: Clean Break -muistio (1996) → PNAC:n kirje Clintonille (1998) → Rebuilding America's Defenses -raportti (2000) → PNAC:n jäsenet Bushin hallintoon (2001) → Office of Special Plans ja tiedustelutiedon vääristely (2001–2003) → Irakin sota (2003) → Clarkin paljastus seitsemän maan listasta (2007) → kaikkien seitsemän maan joutuminen kohteeksi (2003–2026).

Kirjoittajat ovat samoja ihmisiä eri vaiheissa: Perle, Feith ja Wurmser kirjoittivat Netanyahun strategian, siirtyivät Pentagoniin, tuottivat vaihtoehtoisia tiedusteluarvioita sodan perustelemiseksi ja ajoivat politiikkaa, jonka seuraukset ulottuvat neljän presidenttikauden yli. Kyse ei ole salaliittoteoriasta vaan julkisten asiakirjojen, kongressitodistusten ja tarkastusraporttien dokumentoimasta tapahtumaketjusta.

Lähteet

  1. Richard Perle, Douglas Feith, David Wurmser: A Clean Break: A New Strategy for Securing the Realm (1996). Institute for Advanced Strategic and Political Studies. Wikipedia
  2. Pentagonin pääinspektorin raportti Office of Special Plans -yksiköstä (helmikuu 2007); Patrick Buchanan, The American Conservative (2003). Wikipedia: Office of Special Plans
  3. PNAC:n perustamisasiakirja (Statement of Principles), 3. kesäkuuta 1997. Wikipedia: PNAC
  4. PNAC:n kirje presidentti Clintonille, 26. tammikuuta 1998. ABC News; Militarist Monitor.
  5. PNAC: Rebuilding America's Defenses: Strategy, Forces and Resources for a New Century (syyskuu 2000), 90 sivua. Donald Kagan ja Gary Schmitt (hankkeen puheenjohtajat).
  6. Rebuilding America's Defenses, s. 51.
  7. Iraq Survey Group: Duelfer-raportti (2004); Senaatin tiedustelukomitean raportti (2008); 9/11-komission loppuraportti (2004).
  8. Pentagonin pääinspektorin raportti (helmikuu 2007); Patrick Buchanan, arvio 2003.
  9. Judith Miller, New York Times (20. joulukuuta 2001); Knight Ridder / Jonathan Landay (2004); Howard Kurtz, Washington Post (toukokuu 2003). Wikipedia: Judith Miller
  10. Benjamin Netanyahun todistus Yhdysvaltain kongressille, 12. syyskuuta 2002. C-SPAN; GovInfo CHRG-107hhrg83514.
  11. PolitiFact; CBS News; CorpWatch — Halliburton/KBR-sopimusten dokumentointi. Wikipedia: Halliburton
  12. Wesley Clark, Democracy Now -haastattelu 2. maaliskuuta 2007; Clark: A Time to Lead (syyskuu 2007); CNN/Wolf Blitzer -haastattelu. Wikipedia: Wesley Clark
  13. CNN; Foreign Policy; TIME; NBC; Chatham House; The Hill — raportointi Yhdysvaltain operaatioista seitsemässä maassa 2003–2026.
  14. John Mearsheimer ja Stephen Walt: The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy (2007); Naomi Klein: The Shock Doctrine (2007). Wikipedia: John Mearsheimer