Maaliskuun 17. päivänä 1981 kaksi milanolaista tutkintatuomaria, Gherardo Colombo ja Giuliano Turone, seurasivat pankkiiri Michele Sindonan talousrikoksia ja lavastettua kidnappausta. Paperijälki johti Toscanaan — Castiglion Fibocchiin lähelle Arezzoa, jossa sijaitsi liikemiehen huvila nimeltä Villa Wanda.

Guardia di Finanza suoritti ratsian. Huvilan omistaja Licio Gelli ei ollut paikalla, mutta hänen sihteerillään oli kassakaapin avaimet. Sisältä löytyi jotain, joka muutti Italian historian: 962 nimen lista, johon kuului 44 kansanedustajaa — heistä kolme ministeriä — kaikkien kolmen Italian tiedustelupalvelun johtajat, 49 pankkiiria, yli 200 upseeria ja poliisia, sanomalehtien päätoimittajia ja teollisuusjohtajia. Kassakaapissa oli myös asiakirja nimeltä Piano di rinascita democratica — "Demokraattisen uudestisyntymisen suunnitelma" — sekä kaksi miljoonaa dollaria kultaharkoissa. [1]

Tuomarit olivat lähteneet jäljittämään pankkipetosta. He löysivät Italian varjohallituksen.

Mustapaitojen perintö

Propaganda Due eli P2 oli perustettu vuonna 1877 Italian suurlooshin (Grande Oriente d'Italia) alaisuuteen. Se toimi vuosikymmeniä tavallisena looshina, kunnes Gelli sai valtuudet looshin uudelleenorganisointiin vuonna 1970 ja nousi sen suurmestariksi (Maestro Venerabile) vuonna 1975. Italian suurlooshi peruutti P2:n peruskirjan jo vuonna 1976, mutta Gelli jatkoi toimintaa salaisena järjestönä. [2]

Gellin tausta oli pimeä. Hän oli taistellut fasistisena mustapaitana Espanjan sisällissodassa ja toiminut yhdysmiehenä Mussolinin hallituksen ja natsi-Saksan välillä — hänen kontakteihinsa kuului Hermann Göring. Sodan jälkeen Gelli vältti pidätyksen liittymällä Yhdysvaltain armeijan vastatiedusteluun (Counter Intelligence Corps). Sieltä hän siirtyi työskentelemään Vatikaanin ja CIA:n ylläpitämillä "rottareiteillä" — pakoreitistöllä, jota pitkin natsien sotarikollisia kuljetettiin Etelä-Amerikkaan. [3]

Vuonna 1969 Gelli solmi läheiset suhteet kenraali Alexander Haigiin, turvallisuusneuvonantaja Henry Kissingerin avustajaan. Tämän verkoston kautta Gellista tuli CIA:n ja Italian tiedustelupalvelun (SID) välinen pääyhteyshenkilö. Vuonna 1974 Gelli tapasi Haigin salaa Yhdysvaltain suurlähetystössä Roomassa ja sai lupauksen: CIA jatkaisi Gladio-verkoston rahoittamista. Entiset CIA-agentit todistivat myöhemmin, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelun varat rahoittivat P2:n kommunisminvastaista toimintaa. [2]

Lyijyn vuodet

Italian 1960- ja 1970-luvut tunnetaan nimellä anni di piombo — lyijyn vuodet. Poliittinen väkivalta ei ollut satunnaista: se noudatti kaavaa, jota Italian tiedustelupalvelun P2-jäsenet toteuttivat ja suojelivat. Kaavan ydin oli yksinkertainen: iskut toteutettiin uusfasistien käsin, mutta syy vieritettiin kommunisteille. "Kommunisti" oli leima, jolla voitiin vaientaa kuka tahansa kriitikko — ammattiliiton johtaja, tutkiva toimittaja tai oppositiopoliitikko. Koko strategia perustui siihen, että kansa saatiin pelkäämään vasemmistoa niin paljon, että se hyväksyisi autoritaariset vastatoimet.

Joulukuun 12. päivänä 1969 pommi räjähti Milanon Piazza Fontanalla sijaitsevassa Banca Nazionale dell'Agricoltura -pankissa. 17 ihmistä kuoli ja 88 haavoittui. Iskun takana oli uusfasistinen Ordine Nuovo -järjestö, ja se oli osa "jännityksen strategiaa" (strategia della tensione): pommi-iskuilla pyrittiin syyttämään kommunisteja, mustamaalaamaan poliittista vasemmistoa ja luomaan perusteita autoritaarisille vastatoimille. P2-jäsenet Italian tiedustelupalvelussa estivät aktiivisesti tutkintaa. Vuonna 2000 pääministeri Romano Prodin hallitus julisti virallisesti, että CIA oli tiennyt iskusta etukäteen mutta salannut tiedon italialaisilta. [4]

Vajaa vuosi myöhemmin, joulukuun 7.–8. yönä 1970, fasistinen komentaja Junio Valerio Borghese käynnisti P2:n tukeman vallankaappausyrityksen. Suunnitelmaan kuului presidentti Giuseppe Saragatin kidnappaus, poliisipäällikön murha ja valtion yleisradion RAI:n haltuunotto. Gelli itse oli määrätty vangitsemaan presidentti. Aseistautuneet militantit ehtivät tunkeutua sisäministeriöön ja takavarikoida aseita, ennen kuin operaatio keskeytettiin kello 1.40 yöllä. Italian kansa sai tietää tapahtuneesta vasta maaliskuussa 1971. [5]

Vuosikymmenen verisimmäksi iskuksi jäi Bolognan asemapommi. Elokuun 2. päivänä 1980 räjähde tappoi Bologna Centralen rautatieasemalla 85 ihmistä ja haavoitti yli 200 — Italian tuhoisin sodan jälkeinen terrori-isku. Tekijä oli uusfasistinen Aseelliset vallankumoukselliset ydinryhmät (NAR). Gelli ja muut P2-jäsenet tuomittiin todisteiden väärentämisestä: he lavastivat asemalta "löydetyn" toisen pommin ohjatakseen tutkintaa väärille jäljille. Isku syytettiin alun perin vasemmistolaisille Punaisille prikaateille. [6]

Pankkiirien kohtalo

P2:n taloudellinen selkäranka kulki kahden miehen kautta: Michele Sindonan ja Roberto Calvin.

Sindona ei ollut pelkkä pankkiiri — hän oli CIA:n operatiivi. Vuodesta 1955 lähtien Sindona kanavoi CIA:n mustia rahoja italialaisille katolisille johtajille, mukaan lukien tulevalle paavi Paavali VI:lle, tuolloin Milanon arkkipiispana. Vuodesta 1957 hän hallinnoi New Yorkin Gambinon perheen heroiinituloja. Sindona oli solmukohta, jossa CIA:n kylmän sodan operaatiot, Sisilian mafian French Connection -heroiinisyndikaatti ja Vatikaanin rahoitusjärjestelmä kohtasivat. Hänen tehtävänsä oli pestä heroiinirahat puhtaiksi ja samalla kanavoida osa varoista CIA:n kommunisminvastaisiin operaatioihin — ja Vatikaanin pankki oli kone, joka teki tämän mahdolliseksi. Kylmän sodan logiikalla järjestely oikeutettiin kommunismin torjunnalla. Käytännössä se tarkoitti, että läntinen tiedusteluyhteisö rahoitti salaisia operaatioitaan heroiinilla, joka tappoi sen omia kansalaisia. [7] [14]

Nixonin hallinnon tuella Sindona osti vuonna 1972 enemmistöosuuden New Yorkin Franklin National Bankista ja tyhjenteli sitä valuuttapetoksilla, kunnes pankki romahti lokakuussa 1974 — tuolloin Yhdysvaltain historian suurin pankkikonkurssi. [7]

Italian hallitus nimitti asianajaja Giorgio Ambrosolin selvitysmieheksi Sindonan italialaisiin pankkeihin. Ambrosoli paljasti koko järjestelmän: Sindona kierrätti mafian heroiinituloja Vatikaanin pankin (IOR) kautta, ja sama rahaputki palveli sekä järjestäytynyttä rikollisuutta että tiedusteluyhteisöä. Heinäkuun 11. päivänä 1979, vain tunteja sen jälkeen kun Ambrosoli oli luovuttanut todisteet Yhdysvaltain viranomaisille, kolme mafian palkkamurhaajaa ampui hänet kotinsa edustalla Milanossa. Sindona oli tilannut murhan. [7] [8]

Roberto Calvi hallinnoi vielä suurempia summia. P2-jäsen ja Banco Ambrosianon puheenjohtaja Calvi kanavoi varoja Vatikaanin pankin kautta offshore-kuoriyhtiöihin, joista rahat ohjautuivat P2:n verkostolle. Kun Banco Ambrosiano romahti 1,3 miljardin dollarin velkoihin, Calvi löydettiin kesäkuun 18. päivänä 1982 roikkumasta Lontoon Blackfriars Bridgen alla. Hänen taskuissaan oli viisi tiiltä ja 14 000 dollaria kolmessa valuutassa. Löytöpaikka ei ollut sattuma: P2-jäsenet kutsuivat itseään frati neri — "mustat veljet" — mikä on suora italiankielinen käännös sanasta "Blackfriars". [9]

Vuoden 2003 oikeuslääketieteelliset tutkimukset osoittivat, ettei Calvin kengissä ollut rakennustelineiden maalia tai metallijälkiä — hänet oli tapettu muualla ja ruumis tuotu sillalle. Vuoden 2007 murhaoikeudenkäynti päättyi vapauttaviin tuomioihin riittämättömien todisteiden vuoksi, mutta tuomioistuin vahvisti, että kyseessä oli murha. [9]

P2:n ja Vatikaanin pankin välillä ei ollut pelkkää yhteyshenkilöä — ne olivat käytännössä sama verkosto. Amerikkalainen arkkipiispa Paul Marcinkus johti Vatikaanin pankkia (IOR) vuosina 1971–1989 yksinvaltaisesti ja ilman ulkopuolista valvontaa. IOR ei ollut pankki sanan varsinaisessa merkityksessä vaan Vatikaanivaltion sisäinen rahoituslaitos, jota suojasi diplomaattinen koskemattomuus — eikä kukaan kysynyt, mistä rahat tulivat. Marcinkus istui Banco Ambrosianon Bahaman-tytäryhtiön johtokunnassa ja kanavoi mafian heroiinituloja ja P2:n varoja offshore-kuoriyhtiöihin vuosikausia. Kun järjestelmä romahti, häntä ei syytetty mistään — Vatikaanin koskemattomuus suojeli häntä. Vatikaani maksoi 244 miljoonaa dollaria 120 velkojapankille toukokuussa 1984, "myöntämättä vastuuta" — mikä ei vakuuttanut ketään. [10]

Vatikaanin pankkiskandaalin varjo ulottui paavinistuimelle saakka. Paavi Johannes Paavali I kuoli syyskuussa 1978, vain 33 päivää valintansa jälkeen. Tutkiva toimittaja David Yallop esitti kirjassaan In God's Name (1984), että paavi oli löytänyt listan 121:stä vapaamuurariksi liittyneestä Vatikaanin virkamiehestä ja valmistellut henkilöstövaihdoksia, jotka uhkasivat Marcinkuksen ja P2:n asemaa. Vatikaani on aina pitänyt kuolemaa luonnollisena, eikä murhateoriaa ole koskaan todistettu — mutta se kertoo ilmapiiristä, jossa P2-skandaali eteni. [10]

IOR:in todellinen uudistus antoi odottaa itseään lähes kolme vuosikymmentä. Vasta vuonna 2010 paavi Benedictus XVI perusti Vatikaanin ensimmäisen finanssivalvontaviranomaisen ja otti käyttöön rahanpesun vastaiset säännöt. Paavi Franciscus jatkoi vuodesta 2013: IOR sulki tuhansia tilejä, ja kaikki Vatikaanin osastot velvoitettiin keskittämään varansa pankin kautta. Kolmen vuosikymmenen ajan kenenkään ei tarvinnut selittää, mihin katolisen kirkon rahat menivät. [12]

P2-skandaali ei ollut poikkeus vaan osa kaavaa. Jo 1940-luvulla Vatikaanin papit — piispa Alois Hudal ja kroatialainen Krunoslav Draganović — auttoivat tuhansia natsien sotarikollisia pakenemaan Etelä-Amerikkaan. Yhdysvaltain ulkoministeriön raporttien mukaan yli 200 miljoonaa Sveitsin frangia natsikultaa kulki Vatikaanin kautta — Vatikaani on aina kiistänyt tämän, eikä ketään syytetty koskaan. [13] Vuonna 2010 Italian poliisi takavarikoi 23 miljoonaa euroa IOR:ilta rahanpesulakien rikkomisesta. Vuonna 2012 JP Morgan sulki IOR:in tilin, koska 1,5 miljardia euroa oli kulkenut yhden tilin kautta 18 kuukaudessa. Vuonna 2013 monsignore Nunzio Scarano pidätettiin yrityksestä salakuljettaa 20 miljoonaa euroa käteistä Sveitsistä IOR:in tilien kautta. Vuonna 2021 IOR:in entinen johtaja Angelo Caloia tuomittiin Vatikaanin omassa tuomioistuimessa 62 miljoonan dollarin kavalluksesta — mutta Vatikaanivaltion ulkopuolelle häntä ei luovutettu. [12]

Malli on toistunut vuosikymmenestä toiseen: Vatikaanin virkamiehiä ei luovuteta ulkopuoliseen oikeusjärjestelmään. Parhaimmillaan heidät tuomitaan Vatikaanin omissa oikeusistuimissa, pahimmillaan heidät kutsutaan takaisin Roomaan ja asia unohtuu. Diplomaattinen koskemattomuus, joka on tarkoitettu suojaamaan kirkon hengellistä tehtävää, on käytännössä suojellut rahanpesua, kavalluksia ja sotarikosten peittelyä.

Varjohallituksen suunnitelma

Gellin kassakaapista löytynyt Piano di rinascita democratica paljasti P2:n todellisen päämäärän. Asiakirja vaati median keskittämistä, ammattiliittojen tukahduttamista ja Italian perustuslain uudelleenkirjoittamista kohti autoritaarista "hallittua demokratiaa". Suunnitelmassa kuvattiin yksityiskohtaisesti, miten taloudelliset resurssit voisivat soluttautua puolueisiin, sanomalehtiin ja instituutioihin. Italian kommunistipuolue ja ammattiliitot nimettiin päävihollisiksi. [2]

Suunnitelma ei ollut pelkkää teoriaa. Vuonna 1977 P2 sai lähes täydellisen hallinnan Italian arvostetuimmasta sanomalehdestä, Corriere della Serasta, Rizzoli-kustannuskonsernin kautta. Rizzolilla oli talousvaikeuksia, eikä se saanut pankkilainoja, koska sen päätoimittajaa pidettiin hallitsevan kristillisdemokraattisen puolueen vastaisena. Gelli järjesti rahoituksen Vatikaanin pankin ja arkkipiispa Marcinkuksen kautta. Kustantaja Angelo Rizzoli, itsekin P2-jäsen, pidätettiin helmikuussa 1983 petoksesta — Rizzoli Editoren tileiltä löytyi 28 miljardin liiran aukko. [2]

P2:n lonkerot ulottuivat Etelä-Amerikkaan saakka. Gelli osallistui Juan Perónin virkaanastujaisiin vuonna 1973 — Italian pääministeri Giulio Andreottin kerrotaan todenneen, että "Perón polvistui Gellin edessä". Gelli sai Argentiinan korkeimman siviilikunniamerkin elokuussa 1974. Useat Argentiinan sotilasjuntan jäsenet olivat P2:n jäseniä, mukaan lukien väliaikainen presidentti Raúl Lastiri ja laivaston komentaja Emilio Massera, joka kuului kenraali Videlan junttaan. P2:lla oli aktiivisia loosheja Argentiinassa, Venezuelassa, Uruguayssa, Brasiliassa ja Chilessä. [3]

Suunnitelman yhtymäkohdat myöhempiin tapahtumiin ovat hätkähdyttäviä. Silvio Berlusconi, P2-jäsen numero 1816, nousi Italian pääministeriksi vuonna 1994. Hän perusti Forza Italian, hallitsi Italian televisiotoimintaa ja toteutti käytännössä monia niistä median keskittämisen periaatteista, joita Piano di rinascita oli hahmotellut. [11]

Oikeuden hidas käsi

P2-listan paljastuminen kaatoi pääministeri Arnaldo Forlanin hallituksen. Italian parlamentti perusti tutkintakomission kristillisdemokraatti Tina Anselmin johdolla. Komissio tuotti kuusi raporttia vuosina 1981–1984 ja totesi P2:n olleen "salainen rikollinen yhteenliittymä", joka oli toiminut "valtion sisällä ja valtiota vastaan". Löydökset johtivat lakiin 17/1982, joka kielsi salaiset yhteenliittymät Italiassa. The Washington Post otsikoi komission loppuraportin: "Official Report Verifies Role Of Italy's Secret Government". [1]

Skandaalin päähenkilöiden kohtalot kertovat omaa tarinaansa. Gelli pidätettiin Genevessä syyskuussa 1982, kun hän yritti nostaa yli 50 miljoonaa dollaria numerotililtä väärennetyllä uruguaylaisella passilla. Seuraavan vuoden elokuussa hän pakeni vankilasta lahjotun vartijan avulla ja piilotteli Etelä-Amerikassa. Hänen luovutukseensa tarvittiin sata tarkka-ampujaa, harhautusautoja, juna ja kaksi panssariautoa. Gelli tuomittiin Banco Ambrosianon petoksesta (18,5 vuotta) ja Bolognan pommi-iskun tutkinnan estämisestä, mutta istui lopulta vain murto-osan tuomioistaan. Hän kuoli kotonaan 15. joulukuuta 2015, 96-vuotiaana. [3]

Sindona tuomittiin elinkautiseen Giorgio Ambrosolin murhan tilaamisesta. Kaksi päivää tuomion jälkeen, 22. maaliskuuta 1986, hän kuoli syanidilla myrkytettyyn kahviin Vogheran vankilassa — huolimatta ympärivuorokautisesta valvonnasta ja sinetöidyistä ruoka-annoksista. [7]

Italian parlamentin tutkintakomissio totesi loppuraportissaan, että P2 oli "salainen ja kumouksellinen järjestö, joka on yhteensopimaton demokraattisen järjestyksen kanssa". [1] Vapaamuurarilooshin taakse oli rakennettu rinnakkainen valtarakenne — varjohallitus, jolla oli omat pankkiirinsa, kenraalinsa, toimittajansa ja suunnitelmansa Italian tulevaisuudelle. Se paljastui, koska kaksi tuomaria seurasi rahavirtojen jälkiä.

Lähteet

  1. The Washington Post, "Official Report Verifies Role Of Italy's 'Secret Government'", 7.7.1984
  2. Propaganda Due, Wikipedia
  3. Licio Gelli, Wikipedia
  4. Piazza Fontanan pommi-isku, Wikipedia
  5. Golpe Borghese, Wikipedia
  6. Bolognan pommi-isku, Wikipedia
  7. Michele Sindona, Wikipedia
  8. Giorgio Ambrosoli, Wikipedia
  9. Roberto Calvi, Wikipedia
  10. Paul Marcinkus, Wikipedia
  11. Whitney Webb, One Nation Under Blackmail, Trine Day, 2022
  12. Institute for the Works of Religion, Wikipedia; OCCRP: Pope Aims to Reform Vatican Bank
  13. Ratlines (World War II), Wikipedia; Alperin v. Vatican Bank, Wikipedia; World Finance: A History of the Vatican Bank
  14. CIA drug trafficking allegations, Wikipedia; Alfred McCoy, The Politics of Heroin: CIA Complicity in the Global Drug Trade, 1972/2003